Minä inhoan monia asioita. Yksi suurimmista inhon kohteistani on tupakointi. Tuo ärsyttävä, kaikin puolin vaarallinen ja muutenkin vahingollinen tapa, joka jakaa mielipiteet. On kolme vahvaa tapaa suhtautua tupakointiin. Jotkut puolustavat tupakoitsijoiden oikeuksia eivätkä näe tupakoinnissa mitään väärää. Joidenkin mielestä on aivan sama ja jokaisen oma asia, polttaako. Sitten on se ryhmä, johon kuulun itse: tupakoinnin vihaajat ja vastustajat. Minun mielestäni harmittavan moni suhtautuu tupakointiin keskimmäisen mielipiteen mukaisesti. Tupakointia kun ei voi pitää ihmisen omana asiana, sillä se vaikuttaa muihin ja koko maailmaan.

Passiivinen tupakointi on yhtä haitallista kuin itse tupakointikin. Kaikki, etenkään tupakoitsijat, eivät ole samaa mieltä asiasta, mutta näin, tai ainakin lähes näin se on. Tupakoitsija voi hengitellä savuja silloin kun polttaa, mutta kun savuton ihminen kävelee kaupungilla, hän joutuu tunkeutumaan monen eri tupakansavun lävitse useammin kuin tupakoitsija. Ja jos vaikka odotat bussia, ja vierelläsi käryttelee joku, et pääse pakoon ja joudut kärsimään samat haitat, vaikka et todellakaan haluaisi. Se on väärin. Jos itse ei ole valinnut elämänsä pilaamista tupakalla, siitä ei mielestäni pitäisi sakottaa. Jokaisella on oikeus savuttomaan hengitysilmaan, eikä tupakoitsijalla ole oikeutta väittää vastaan tai ohjailla savuttoman ihmisen elämää.

Ja entäpä muut haitat ympäristölle? Minua ei nimittäin lainkaan kiinnosta, mitä tupakoitsijat tekevät itselleen - hahhah, kuolkaa vain ja vajotkaa itsekaivamiinne ennenaikaisiin hautoihin -, vaan mitä he tekevät muulle. Oksettavia tupakantumppeja ei voi olla näkemättä, katsoit sitten kotipihallesi, kaupungin kadulle tai metsäpolulle. Vihaan myös roskaamista, mikä on yksi suurista syistä sille, että vihaan tupakointia. Roskaista maata on ikävää katsella, ja tupakantumpit kuuluvat ärsyttävimpien roskien joukkoon. Se välinpitämättömyys, mikä roskaavilla ihmisillä on, on kuvottavaa. Kun joku tiputtaa maahan roskan, sisälläni kuohahtaa samalla viha ja suru. Maapallo on jo nyt ylikuormittunut ja ympäristö epämiellyttävän näköinen, joten miksi ihmeessä sitä lisätään? Aivan kuin tupakoitsijat ja roskaajat toivoisivat, että maailmanloppu tulisi näillä näppäimillä. Tai aivan kuin he nauttisivat likaisen ympäristön katselusta. En voi väittää, että rakastaisin elämää... Mutta ainakin sen verran, etten tahdo edesauttaa maailman kuolemaa. Siitä kun ei ole mitään hyötyä, sillä tällaisilla tavoilla sen tekeminen koituu suureksi kärsimykseksi.

Mitä muuta voin sanoa? (Vaikka mitä, mutta aihe tekee minut agressiiviseksi, tosin tällä kerralla se teki minut voimattomaksi. Tunne siitä, että itse ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja kaikki on aina yhtä huonosti, tekee melko lohduttoman olon.) Ihmiset väittävät, että ymmärtävät tekojensa haitat, mutta miksi minä en huomaa sitä? Sillä jos ihminen oikeasti välittäisi, hän ei tupakoisi tai käyttäisi huumeita, roskaisi... Ehkä joku väittää, että elämä olisi silloin ilottomampaa? Ehkä. Mutta en usko. Olkoon miten on, minä en voi ketään pakottaa. Ihmisten tulisi tajuta itse, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Pahoin pelkään, että niin ei käy koskaan.

Kiire. Minä vihaan kiirettä. Kiire ahdistaa minua. Pää täyttyy ajatuksista "Voi ei, pitäisi tehdä sitä! Ja sitä ja sitä ja sitä! Apua, en mitenkään ehdi! Ja vielä sekin!". Stressaannun, ahdistun. Miksi ihmiseltä vaaditaan niin paljon?

Ensin on koulu. Läksyjä pitäisi tehdä, opiskella ja päntätä, lukea kokeisiin. Kaikessa pitäisi pärjätä, vaikka väitetään, että kaikkea ei voi osata. Silti kaiken osaamista vaaditaan. Ajatellaan vaikka keskiarvoa. Vaikka osaisit lähes kaikkea, todistus täynnä ysejä ja kymppejä, on kuitenkin yksi aine, jota et vain hallitse. Saat siitä vitosen, ja hupsis, keskiarvo tippuu roimasti, vaikka sinulla on vain yksi inhimillinen heikkous.
Perfektionismi ei ole mukava asia, ei edes puoliperfektionismi. Minä, keskiarvo korkeimmillaan 9,7 ja matalimmillaan 9,2, otan kauheat paineet koulusta. Numerot eivät saa tippua, yhdeksiköt täytyy korottaa kymppeihin. Mutta kympin keskiarvokaan ei kelpaa kenellekään. Olet hikipinko, tai ainakin hullu. Alle seiskan keskiarvolla olet luuseri. Kasin keskiarvolla olet tavis. Entäpä, jos ei halua olla mitään niistä? Niinpä, siinäpä vasta pulma.

Seuraavaksi tulevat ihmissuhteet ja harrastukset. Jos et harrasta, olet no-life. Jos et tapaa ystäviä vapaa-ajalla, olet no-life. Jos harrastat liikaa ja tapailet ystäviä liikaa, koulunkäynti kärsii. Ja se taas on entistä huonompi asia. Mutta silti pitäisi harrastaa ja pitää ihmissuhteita yllä. Pitäisi löytää kultainen keskitie, mutta se ei käykään ollenkaan helposti. Koulu menee harrastusten edelle, mutta harrastukset vievät aikaa ja vaativat paljon. Esimerkiksi viulunsoitto, jota harrastan itse. Opettaja sanoo, että joka päivä pitäisi soittaa vähintään kolme varttia. "Aina löytyy aikaa." Ja liikunta. Sitäkin pitäisi harrastaa, ja "en ehdi" on aina tekosyy. Lisää paineita, lisää paineita aina vaan.

Kuka vielä ihmettelee, miksi nykyisin stressiä on enemmän ja kaikkialla ja entistä nuoremmilla? Rima on asetettu korkealle. Vähän liian korkealle. Miten kiireen voisi karkoittaa? Toisinaan tuntuu, että sitä ei edes haluta poistaa, aivan kuin kiire olisi muotia. Ehkä kenelläkään ei ole ratkaisua ongelmaan, päivään ei saa lisää tunteja. Kukaan ei uskalla tehdä asialle mitään. Tai ehkä kenelläkään ei ole aikaa pohtia ratkaisua.

Jännittävää, tässä sitä nyt ollaan, oman blogin kimpussa. Hassua, etten ole aikaisemmin keksinyt, että blogin minä tarvitsen. Vaikka kukaan ei koskaan löytäisi tänne tietänsä, on silti mukavaa vuodattaa ajatuksiaan, ja niitä minulla riittää. Se onkin syy, miksi ylipäätänsä tahdoin perustaa blogin. Huutaa ajatukseni maailmalle, tai no, vaikka muutamalle ihmiselle. Jonnekin edes, ettei niitä tarvitsisi pyöritellä yksin pienessä mielessä. Ongelmani onkin, mistä aloittaa. Innostuin blogiajatuksesta niin, että tein pääni sisällä puolivalmiita kirjoituksia, joista en enää muista puoliakaan. Enkä tahdo vuodattaa kaikkea kertakirjoituksella. Ehkä minun täytyy laatia jonkinlainen aikataulu. Ehkä jo tänään kirjoitan jotain, ehkä en. Pääasia on, että minulla on nyt paikka, jonne kirjoittaa. Jännittävää.